2013, Helsinki. Kun kokopäivätyöni loppui joulukuussa ja taas kerran aloin miettimään mitähän seuraavaksi, näin tammikuussa unen Syyriasta. Siinä tuhat ihmistä kuoli maanjäristyksessä yhtenä päiväna, siitä nousi kohu kahdeksi viikoksi ja lopulta 'länsimaalaiset eivät välittäneet'. Jos näen tärkeistä nimistä unta, kuulen sen useita kertoja sekä kirjoitettuna, isolla, selvästi. Tässä sana oli Damascus.
Häpeäkseni täytyy myöntää, että en muistanut mikä tuo Damascus on. Piti Googlettaa. No tietenkin Syyrian pääkaupunki. Parin kuukauden kuluttua ystäväni Washington DCstä meni Beirutiin tapaamaan perhettään. Päätin mennä häntä katsomaan ja samalla tutustua Syyrian tilanteeseen tarkemmin. Heti ensikohtaamisesta lähtien tiesin, että minun pitää kuvata näitä ihmisiä, 'Tästä tulee dokkari.'
Siitä lähti pitkä kuvaus- ja ystävyystaival leirien ulkopuolella, itsensä elättävien pakolaisten kanssa. Valitettavasti 2,5 vuoden kuluttua olin niin veloissa ja henkisesti väsynyt jatkuvaan kuolemiseen, tuskaan ja Euroopassa rasismiin, että lähdin Karibialle snorklaamaan kaloja. Sodan vastakohta. Jossain vaiheessa oli jo puhetta 8-osaisesta sarjasta Ylelle, mutta olisi vaatinut lisärahoitusta, jota en saanut Suomesta tai ulkomailta. Pitkä tarina itsessään tuokin.
Kahdeksan kuukautta uneni jälkeen Assadin joukot pommittivat omia kansalaisiaan kemiallisilla aseilla. Elokuun 21. päivänä Damaskoksen ympäristössä kuoli 1429 ihmistä, joista lapsia 426. Siitä tuli poliittinen maanjäristys pariksi viikoksi ja sitten länsimaalaiset vaihtoivat kiinnostuksensa toisiin aiheisiin. Assadille heristeltiin sormea.