Pelkäsin ja itkin, kun minulle laulettiin 'Intiaanit intiaanit ratsastaa' laulua. En vielä osannut puhua, mutta ymmärsin kyllä paljon. Myöhemmin aloin kertomaan tarinoita siitä ajasta, kun 'Sinä et vielä ollut mun äiti.' Tai 'Meillä oli ennen...' Tämä vaihe kesti äitini kertoman mukaan pari vuotta ennenkuin muistot unohtuivat.
Muutamia tarinoita ajasta 'Ennen'. 'Meillä oli seinissä sammalta puiden välissä. Lautaset olivat muhkuraisia eivätkä sileitä niinkuin nyt. Posti tuotiin käärössä ja hevosella. Meillä oli lampaita ja muita eläimiä. Vaari eli silloinkin meidän kanssa ja meidän piti pelätä intiaaneja. Yhden kerran oltiin vaarin kanssa ratsastamassa ja intiaanit sai meidät kiinni. Sitten tuli valo ja nyt olen täällä.'
Toinen, lyhyempi tarina oli sodasta. Jos TVstä kuului ilmatilahälytyksen tai pommituksen ääniä aloin itkemään ja kysyin 'Onko nyt sota?'. Kerroin minkälaiset vaatteet ja aseet meillä oli ennen. 'Kun kuului se kova ääni vein ihmisiä kellariin turvaan.' Silloin oli äitikin mukana. Tämä tarina päättyi, että 'Me saatiin valkoset vaatteet'.
Olin niin onnekas, että asuessani Washington DCssä 2004, pääsin nauttimaan viikon juhlallisuuksista National Museum of American Indian avajaisissa. Siellä esittäytyi 600 heimoa Etelä- ja Pohjoisamerikasta. Kauneudessaan tapahtuma inspiroi minua suunnittelemaan sulkatatuoinnin. Se on käsivarressa aitiopaikalla. Tässä video museon avajaisista.